Kolumni: TamiGate kertoo karua tarinaa urheilumaailmasta

Työväen Urheiluliiton verkkolehti TUL-aviisi pyysi minulta kolumnia viime viikon keskustelusta seksuaalivähemmistöjen osallisuudesta urheiluun.

Hiirulaiset eivät kuulu kaukaloon. Feminiinisyys on negatiivinen ominaisuus urheilussa. Ja jotenkin nämä molemmat asiat liittyvät homoseksuaalisuuteen. Ei sillä, että yhteenkään homoon oltaisiin törmätty jääkiekkomaailmassa. Tämän opin viime viikolla mediasta.

Edellä kuvailtuja johtopäätöksiä tehtiin Juhani ”Tami” Tammisen kommenteista eräässä paneelikeskustelussa. Satuin itsekin olemaan panelistina tässä kohua herättäneessä tapahtumassa. Harmillista oli asian henkilöityminen, mutta positiivista oli se, että nyt siitä puhutaan. Puhutaan niistä näkymättömistä ryhmistä urheilussa. Puhutaan niistä liian ahtaista pukukopeista. Ja puhutaan urheilumaailman idoleiden vastuusta julkisesta ulosannistaan.

Yhden urheiluvaikuttajan varomattomasta kommentista voi tulla kansallinen skandaali. Vaikkei tarkoitusperät olleet pahoja, voi ymmärtämättömyys yhdistettynä räväkkään ulosantiin lähettää karun viestin kentälle: On urheilua, on homoja. Ne eivät vaan koskaan kuulu yhteen.

Vuoden 2013 Nuorisobarometrikyselyssä vastanneista naisista seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön koki kuuluvansa kymmenen prosenttia ja miehistä viisi prosenttia. Tämä on se ryhmä, joka nyt pohtii, onko heidän paikkansa tai tulevaisuutensa urheilussa edes mahdollinen.

Se ei riitä, että julistetaan kaikkien olevan tervetulleita urheilun pariin. Sen eteen tulee tehdä töitä seuratoiminnasta aina huippu-urheiluun saakka. Valtion liikuntaneuvosto julkaisi tutkimuksen vuonna 2012 seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä liikunnan ja urheilun parissa. Tutkimuksen mukaan heteronormatiivisuuden lisäksi homofobia on urheilussa yleistä. Vaikka homofobisia asenteita ja käyttäytymistä esiintyy myös yksilölajien harrastajilla, erityisen yleistä homofobia on joukkueurheilussa.

Urheilumaailman johtotähdet ja idolit: teilläkin on vastuu tulevien sukupolvien innostamisesta liikunna ja urheilun pariin. Vastuullisilla lausunnoilla ja teoilla vahvistetaan ihannetta, jossa urheilija on aina urheilija, satunnaisiin ominaisuuksiinsa katsomatta.

Kirjoittaja on Opiskelijoiden Liikuntaliiton puheenjohtaja

JSDN JA SOMA: #TYÖVÄENHUUMONEN SONKIN PUHEENJOHTAJAKSI

TIEDOTE
19.9.2014
Julkaisuvapaa: heti

JSDN JA SOMA: #TYÖVÄENHUUMONEN SONKIN PUHEENJOHTAJAKSI

Jyväskylän sosialidemokraattiset nuoret ja opiskelijat (JSDN) ja Sosialidemokraattiset Ammattikorkeakouluopiskelijat (SOMA ry) esittävät Hanna Huumosta Sosialidemokraattiset opiskelijat – SONK ry:n puheenjohtajaksi kaudelle 2015-2016.

Huumonen on 26-vuotias yhteiskuntatieteiden kandidaatti sekä filosofian ja liikuntatieteiden maisteriopiskelija Jyväskylästä. Hannalla on kattava kokemus jokaisella opiskelijapolitiikan tasolla toimimisesta. Huumonen on ollut Jyväskylän Yliopiston Ylioppilaskunnan edustajiston jäsen vuodesta 2011 ja toimi JYYn hallituksen varapuheenjohtajana vuonna 2013. Huumonen oli myös JSDN:n puheenjohtaja vuonna 2013. Tällä hetkellä hän toimii Suomen suurimman opiskelijajärjestön, Opiskelijoiden Liikuntaliitto (OLL) ry:n puheenjohtajana Helsingissä sekä SONKin liittohallituksen jäsenenä.

“Olen innoissani ehdokkuudestani ja minulle osoitetusta tuesta. SONK on minulle rakas järjestö, jonka käyttöön haluan antaa osaamiseni ja kokemukseni opiskelijapolitiikassa. Minun SONKini olisi jäsenistönsä näköinen yhteiskunnallinen keskustelija, jonka voima näkyisi paikallistasolta valtakunnanpolitiikkaan saakka. SONKin tulee olla järjestö, joka innostaa ja inspiroi uusia sekä vanhoja jäseniään. Räväköillä ulostuloilla, vakuuttavalla medianäkyvyydellä ja osastojen tukemisella tämä onnistuu”, linjaa Huumonen.

Huumosen kädenjälki näkyy jo paikallisessa osastotoiminnassa, jonne hän on tuonut uutta puhtia ja yhteistyötä.

“Hannan jalanjälkiä on ollut ilo seurata JSDN:ssä. Hän pisti omalla kaudellaan JSDN:n talouden kuntoon ja yhdisti johtajuudellaan vanhoja sekä uusia toimijoita yhdeksi, vahvaksi rintamaksi. Myös JYYn edustajistovaaleissa demariopiskelijoiden paikkamäärä nousi viime vuonna”, kertoo JSDN:n puheenjohtaja Annu Komulainen.

Kokonaisvaltainen kokemus opiskelijapolitiikasta on luonut Huumoselle laajat verkostot sekä poliittiseen että sitoutumattomaan opiskelijaliikkeeseen.

“Huumonen on töitä pelkäämätön tyyppi, jota on ilo tukea. Hän tuntee hyvin ylioppilaskuntapolitiikan, mutta myös AMK-puolen toiminnan, jossa on vielä paljon tilaa sosialidemokraattisen aatteen edistämiselle. Uskon, että Hanna on oikea henkilö puskemaan eteenpäin näitä ja muitakin asioita SONKissa”, jatkaa SOMA:n puheenjohtaja Tony Viksten.

SONKin liittokokouksessa 15.-16.11.2014 Jyväskylässä valitaan puheenjohtaja kaudelle 2015-2016.

Lisätietoja:
Hanna Huumonen
hannahuumonen@gmail.com
0405495701
http://hannahuumonen.fi/
@HannaHuumonen,
#työväenhuumonen

Kampanjapäällikkö
Meiju Haapoja
meiju.haapoja@gmail.com
040 0341692

Muistoja JYY-vuodelta: Mielenosoitus

Hallitusvuoteni maaliskuussa lähdimme osoittamaan mieltä opintotuen puolesta.
Keskisuomalainen uutisoi aiheesta.

– Mielenosoituskyltit on pakattu bussin alle mukaan, ja kuuntelemme mieltäylentävää musiikkia. Parhaillaan soi Avaimen Punainen tiili. Odotamme innolla, että pääsemme osoittamaan mieltä opiskelijoiden toimeentulon puolesta, kommentoi bussissa parhaillaan matkustava JYYn hallituksen varapuheenjohtaja Hanna Huumonen Keskisuomalaiselle.

OLL: Lapsia ei liikuta sukupuoli, vaan innostus yhdessä tekemiseen

Kannanotto 12.9.2014

Helsingin liikuntalautakunta antoi kokouksessaan eilen tyttöjen ja poikien liikuntatuntien yhdistämistä puoltavan lausunnon.Opiskelijoiden Liikuntaliitto on tyytyväinen lautakunnan päätökseen. Se on suuri askel matkalla kohti sukupuoliin liittyvien stereotypioiden purkamista suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.

“Perustelut ryhmäjaon puolesta biologiseen erilaisuuteen tai esimerkiksi ”poikien rajuuteen” ja ”tyttöjen pehmeyteen” ovat vanhanaikaisia ja perusteettomia. Tytöt tai pojat eivät ole homogeenisia ryhmiä, vaan erilaisuutta on paljon näiden ryhmien sisällä. On myös lapsia ja nuoria joille oletettu tytön tai pojan rooli liikuntatunnilla on vahingollinen. Sekaryhmien kautta voidaan löytää keinoja yhteisöllisyyden parantamiseen ja toisten hyväksymiseen. Toisen sukupuolen kehosta ei tule tehdä tabua erottelemalla liikuntaryhmiä”, vaatii puheenjohtaja Hanna Huumonen.

Harkinnanvaraisissa tapauksissa, kuten maahanmuuttajien kohdalla, voidaan lisäksi pitää varaus erityisryhmille. Mahdollisimman suureen integraatioon tulee silti pyrkiä. Yhteiset ryhmät ovat käytössä Ranskassa ja Espanjassa, joissa ei ole esiintynyt meillä pelättyjä ongelmia. Näissä maissa maahanmuuttajien määrä on paljon suurempi.

Sukupuolisensitiivisyyden merkitys on kasvanut varhaiskasvatuksen ja opettajankoulutuksen opinnoissa. Sekaryhmien sijaan nimenomaan tyttöjen ja poikien erilliset liikuntaryhmät kaipaavatkin kunnollisia perusteluita. Jos peruskouluissa kaikilla muilla tunneilla ollaan ja opitaan sekaryhmissä, niin mikä tekee liikunnasta suuren poikkeuksen? Esimerkiksi korkeakoulujen liikuntapalveluissa pyritään yhdenvertaisuuteen ja käyttäjäystävällisyyteen sukupuolesta tai sen ilmaisusta riippumatta.

Liikunnan jalkautuminen osaksi koko elämänkaarta alkaa jo peruskoulusta, jolloin motivaatio liikkumiseen voi myös sammua. “OLL yrittää saada korkeakouluopiskelijoita liikkumaan ja myös purkamaan koululiikunnan traumoja. Sekaryhmät perusasteella ovat muutos oikeaan suuntaan. Toivottavasti ne otetaan mahdollisimman pian käyttöön niin Helsingissä kuin koko Suomessa”, linjaa varapuheenjohtaja Joonas Kinnunen.

Kolumni: Liian ahdas pukukoppi?

Julkaistu TULaviisissa 3.9.2014

Transihmisten osallistumismahdollisuudet liikuntaan ja urheiluun puhuttavat. Mediassa kohahdettiin, kun sukupuolensa korjannut Vera Räsänen kertoi avoimesti kohtaamistaan ennakkoluuloista urheilukentillä. Hänen oman kotikylänsä pienet piirit olivat yllättäen valmiiimpia hyväksymään hänet omana itsenään, kuin karu urheilumaailma.

Sivustakatsojalle järkyttävintä lienevät penkkiurheilijoiden kommentit Veran tapauksesta. Liian usein luullaan, että ihminen vaihtaisi sukupuoltaan kuin paitaa miehestä naiseksi paremman urheilutuloksen toivossa. Tälläiset asenteet ovat erityisen alentavia ja myös argumentteina epäpäteviä, sillä urheilussa epäreilua kilpailuetua ei synny hormonihoitojen pudottaessa transnaisten testosteronitason synnynnäisten naisten tasolle. Lihasmassa ja -voima siis vähenevät.

Eräs kommentoija totesi, että “kohta naisten sarja on täynnä pelkkiä transihmisiä!”. Mihin väite perustuu? Ja entäs sitten, jos olisikin? Se, että ihminen saisi ilmentää omaa sukupuoli-identiteettiään hyväksytysti olisi suuri voitto yhdenvertaisuudelle myös urheilumaailmassa.

On useita lajeja, joissa sukupuoleen perustuvat sarjat vaikuttavat keinotekoisilta, kuten shakki, bridge tai ammunta. Kuitenkaan sarjoista ei ole luovuttu, vaikka aika ehkä olisikin.
Jos sen sijaan fyysisimmissä lajeissa ei olla valmiita vielä purkamaan sukupuolittuneisuutta, voisi ensiaskeleena olla sekasarjojen nostaminen yhdeksi pakolliseksi sarjamuodoksi kahden muun lokeron rinnalle. Tämä palvelisi transihimisiä ja hälventäisi urheilun sukupuolittuneisuutta.

Siirrytään vielä urheilumaailmasta kuntoliikunnan piiriin. Transihmisiä syrjivät rakenteet näkyvät myös päivittäin liikuntapalveluissamme. Tasa-arvovaltuutetulle on tehty kanteluita sukupuoltaan korjanneiden asemasta liikuntapalveluiden käyttäjinä. Ongelmana ovat esimerkiksi uimahallien ja muiden liikuntatilojen puku- ja pesuhuoneet, joissa ei ole intimiteettisuojaa.
Intimiteettisuoja olisi tärkeä mahdollistaa aina. Kaikkien kehot, esimerkiksi transihmiset tai intersukupuoliset, eivät vastaa totuttua kuvaa miehestä tai naisesta. Pelkän juridisen ja sosiaalisen sukupuolensa korjanneen henkilön tarve intimiteettisuojaan voi olla jatkuva.

Saavutettavuuden eteen tehdyt ratkaisut voivat käytännössä olla todella pieniä. Yhdelläkin unisex-vessalla voi olla valtava merkitys yhdenvertaisuudelle ja transihmisten mahdollisuudelle osallistua liikuntaan ja urheiluun. Toistaiseksi asenteemme ja pukukoppimme ovat usein sosiaalisesti liian ahtaita, jotta kaikki tuntisivat olonsa turvalliseksi ja hyväksytyiksi liikuntapalveluiden käyttäjinä. Työtä yhdenvertaisuuden eteen on vielä paljon edessä sekä liikuntapalveluissa että seuratoiminnassa. Haluammeko näyttää esimerkkiä vai tulla jälkijunassa?

Hanna Huumonen
Kirjoittaja on Opiskelijoiden Liikuntaliiton puheenjohtaja

Blogi: Pitäkää luukkunne!

Julkaistu Turun Sanomissa 5.9.2014: ”Vammainen jätetty kolmen luukun loukkuun”
Julkaistu SONKin blogissa 3.9.2014.

Vammaista henkilöä heitellään luukulta toiselle. Vammainen on kolmen luukun loukussa, jossa KELA:n, sosiaalitoimen ja sairaanhoitopiirien piiri pieni pyörii. Päällekkäisyydet Kelan, sossun ja sairaanhoitopiirien tehtävissä johtaa irvokkaimmillaan siihen, että kaikki kolme yrittävät sälyttää vastuun kahdelle muulle taholle. Lopputuloksena ihminen putoaa näiden väliin jääden ilman tarvitsemiaan palveluita ja tukitoimia.

Vammaisen henkilön asema voi olla täysin riippuvainen kotipaikasta. Alueelliset ja kuntakohtaiset erot ovat joskus suuriakin. Laittomia päätöksiä tukitoimista tehdään liian usein ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa näitä valituksia ja virheellisiä viranomaispäätöksiä on jatkuvasti käsittelyssä.

Vammaispalveluasetuksen mukaan vammainen henkilö saa vähintään kahdeksantoista yksisuuntaista (eli yhdeksän edestakaista) vapaa-ajan kuljetusmatkaa kuukaudessa. Näiden matkojen yhteydessä tulee hoitaa ostokset, sosiaalinen elämä ja harrastukset. Se tarkoittaa, että vammainen ihminen voi poistua kotoaan kerran tai kahdesti viikossa. Ilman muita resursseja ja hyväntekeväisyyttä hän on jopa kuusi päivää viikossa oman kotinsa vankina. Kuitenkin vammaisilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet harrastuksiin ja sosiaaliseen elämään.

Vammaisten yksilölliset tarpeet tulisi huomioida ainakin neuvonnan muodossa. Kunnallisesti järjestetty palveluneuvonta- ja ohjaus on usein riittämätöntä ja se on pirstaloitunut eri virastoihin, jolloin yksilön tilanteesta ja palveluntarpeesta ei saada kokonaiskuvaa. Pirstaloitunut palvelurakenne kuluttaa julkisia resursseja sekä kuormittaa yksin järjestelmässä navigoivaa yksilöä. Myös sosiaalityöntekijöiltä voi puuttua välttämätön tieto tukitoimien käytännön vaikutuksista vammaisten henkilöiden arkeen.

Laissa ja asetuksissa pitäisi olla selkeämmin määriteltynä kunkin tahon vastuualueet, ja myös epämääräisistä käsitteistä kuten ”riittävät” ja ”tarvittaessa” pitäisi saada muutettua parempaan muotoon. Kunnat tulee velvoittaa noudattamaan näitä säädöksiä.

Valtion tulee ohjata resursseja kunnille niin, että voidaan varmistua kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta asuinpaikasta riippumatta. Vammaisneuvostoille on annettava enemmän resursseja toimia ja enemmän sananvaltaa. Suomen on päästävä Euroopan neuvoston asettamiin vaatimuksiin. Alueelliset tukikäytänteet on yhtenäistettävä. KELA:n, sosiaalitoimen ja sairaanhoitopiirien rooleja vammaishuollossa on selkeytettävä. Väiinputoamisia ei saa tulla. Tukipalveluiden tulee olla riittäviä ja tasa-arvoisia ja viranhaltijapäätösten tulee kohdella kaikkia oikeudenmukaisesti ja yhdenvertaisesti. Tukien käsittelyajat eivät saa venyä. Vain näillä keinoilla voimme turvata ihmisarvoisen kohtelun kaikille kansalaisille.

Hanna Huumonen
Liittohallituksen jäsen
Sosialidemokraattiset Opiskeljat – SONK ry

John Nordqvist
Pyörätuolia käyttävä opiskelijakunta-aktiivi

Debatti: Oopiumia vai myrkkyä?

Julkaistu Debatti-lehdessä 3/2014.

Saapuessani kotiin törmään toisinaan outoon vihreään olentoon. Se on todennäköisemmin cosplayta harrastava kämppikseni kuin ulkoavaruudesta saapunut, uusi elämänmuoto. Yksinkertaisin selitys on todennäköisin.

Fransiskaanimunkki Vilhelm Occamilainen kehitti 1300-luvulla tieteelliseksi periaatteeksi “partaveitsensä”, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Occamin partaveitsi leikkaa turhat ad hoc-oletukset pois päätyen yksinkertaisimpaan ja selitysvoimaisimpaan teoriaan.

Sama pätee supernaturalistisiin teorioihin jumalasta tai jumaluuksista. Yksinkertaisin selitys hämmentävillekin asioille on todennäköisimmin vain atomien välistä vuorovaikutusta. Onkin ironista, että Occamilainen selitti aikanaan yksinkertaisuuden periaatteellaan kristillisen jumalan olemassaolon: ihmeiden takana oli aina kaikkivoipa Jumala, jolloin tarvitsi olettaa vain jumalan kaikkivoipaisuus monimutkaisempien teorioiden tai entiteettien – kuten atomien ja sitä pienempien partikkeleiden – sijaan. Yksinkertaisin selitys oli todennäköisin.

Evoluutiobiologi Richard Dawkins on käynyt kyltymätöntä taistelua kreationismia vastaan. Teoksessaan God Delusion (2006) hän väittää, että yliluonnollinen jumala tuskin on olemassa ja usko persoonalliseen jumalaan ylipäätään on harhaa. Harhalla tarkoitetaan itsepintaista, epätotta uskomusta, jota yksilö pitää edelleen yllä vankkojen vastakkaisten todisteiden edessä. Dawkins siteeraakin usein kirjailija Robert Pirsigia, joka kirjoittaa: kun yksi henkilö kärsii harhasta, kutsutaan sitä hulluudeksi. Kun monta henkilöä kärsii harhasta, kutsutaan sitä uskonnoksi.

Dawkins otti puolustusaseman juupas-eipäs-taistelussa teismin ja ateismin välillä. Hän esittää kirjassaan neljä tietoisuutta nostavaa periaatetta, jotka mielestäni useimmat teistitkin voivat allekirjoittaa:

i) Ateistit voivat olla onnellisia, tasapainoisia, moraalisia ja kokea intellektuaalista täyttymystä.
ii) Luonnonvalinta ja vastaavat tieteenteoriat ovat selitysvoimaltaan ylivoimaisia verrattuna kreationismiin tai intelligent design- argumentteihin.
iii) Lapsia ei tulisi leimata vanhempiensa uskon perusteella. “Muslimilapsi”- tyyppisten sanojen käyttö tulisi nostaa kuulijan karvat pystyyn. Yhtä epäilyttävää indoktrinointia olisi leimata lapsi vanhempiensa poliittisten näkemysten perusteella.
iv) Ateistien tulisi olla ylpeitä, ei anteeksipyyteleviä. Ateismi on näyte terveestä ja itsenäisestä ajattelusta.

Ateistien moraaliin (tai moraalitttomuuteen) liittyen Dawkins osoittaa, ettei ihminen tarvitse uskontoa ollakseen hyvä. Hän kysyy: “Tappaisitko, raiskaisitko tai ryöstelisitkö, jos tietäisit, ettei jumalaa ole olemassa?” Dawkinsin mukaan vain harva yksilö vastaisi “kyllä”. Tämä kumoaa väitteen, jonka mukaan tarvitsemme uskontoa toimiaksemme moraalisesti. Itseasiassa moraalilla on darwinistinen perusta altruistiseen eli epäitsekkääseen toimintaan ohjaavissa geeneissä, jotka ovat evoluution prosessissa valikoituneet antaen ihmislajille empatiakyvyn.

Dawnkins puhuu myös historiallisesta kehityksestä viitaten moraaliseen Zeitgeistiin, ajan henkeen, joka kehittyy yhteiskunnassamme jatkuvasti liberaalimmaksi. Kehityksen myötä yleinen moraalikäsitys vaikuttaa myös siihen, miten uskonnolliset johtajat tulkitsevat pyhiä tekstejä. Tästä syystä Dawkinsin mukaan moraali ei ole lähtöisin Raamatusta tai muustakaan Pyhästä Kirjasta. Suomessakin Raamattuun suhtaudutaan koko ajan entistä liberaalimmin – esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliittolaista keskusteltaessa. Ihmiset poimivat oman sisäisen moraalikompassinsa avulla Raamatusta käyttötarkoitukseltaan hyvät kohdat ja jättävät huomiotta mielestään pahat määräykset.

Ateistisen pahan kolmiakseliksi kutsutut Dawkins, Harris ja Hitchens eivät puhu vain ateismin puolesta, vaan vankasti uskontoa vastaan. He vievät marxilaisen “uskonto on oopiumia kansalle” -ajattelun vielä pidemmälle. Uskonto on heidän mukaansa jopa myrkkyä.

Kärkevin kriitikko uskontoa vastaan lienee journalisti Christopher Hitchens, jonka mukaan uskonto on myrkyllistä kymmenillä eri tavoilla: uskonnon varjolla tapetaan ja tapatetaan, alistetaan, orjuutetaan, rajoitetaan ihmisoikeuksia ja pahoinpidellään lapsia. Uskonto on korruptoitunut vallan väline. Hän ei hyökkää vain islamia ja kristinuskoa vastaan, vaan kaikkea järjestäytynyttä uskontoa vastaan aina atsteekkien uskosta nykypäivän buddhalaisuuteen.

Uskontoa voi tarkastella jopa markkinatalouskritiikin kautta. Uskonto luo kätevästi ensin kysynnän, joka on johdettu ihmisen luonnollisesta kuolemanpelosta. Kuolemanjälkeinen elämä ja siellä saavutettava onni tai kärsimys katalysoi tätä pelkoa. Pelkoon tarjotaan kysyntää vastaten tuotetta, jonka vain ja ainoastaan pelon implementoija (uskonto) voi itse tarjota. Erityisen hyvää bisnestä tämä on sen takia, että tuotteen toimivuutta ei voi mitenkään todentaa tai reklamoida.

Hitchensin mukaan uskonto on perisyntiä. Siihen on viisi syytä:
i) uskonto antaa naiiveille ihmisille vääristyneen kuvan maailmasta
ii) uhrilahjojen doktriini (eläinten tai ihmisten surmaaminen uhrina jumalille)
iii) sovituksen doktriini (ristiretket)
iv) ikuisen kadotuksen tai ikuisen palkinnon doktriini (helvetti ja taivas)
v) mahdottomien tehtävien ja sääntöjen määräykset (ml. epäterveet käsitykset seksistä)

Ateismia voidaan puolustaa sekä tietoteoreettisesti että uskontojen vaikutuksiin vedoten.

Olen kolmen suuren ateistin kanssa samaa mieltä siitä, ettei ateisteja ei tulisi demonisoida. Tosin ei uskoviakaan. Uskonnon kritisointi instituutiona ei tarkoita antipatiaa uskovia henkilöitä kohtaan.

Uskontoja on useita erilaisia maailmassa, joten olisi outoa olettaa, että juuri minun omaksumani uskonto niistä kaikista olisi oikeassa. Onkin jatkuvasti keksittävä uusia perusteluja sille, miksi mikään niistä ylipäätään olisi oikeassa. Useimmat uskonnot opettavat tyytymään tietämättömyyteen: siihen, ettei jotakin voida selittää. Uskontokriitikot näkevätkin tälläisen ajattelun jarruttavan kehitystä (sekä tieteellistä että moraalista), turruttavan kansaa ja opettavan vääränlaista ajattelua.

Minulle on suuri haaste käsittää, miten koko maailmankaikkeus voisi olla meistä riippuvainen. Miten jotakin kosmista olentoa voisi edes kiinnostaa tekemisemme, kuten se mitä syömme tai kenen kanssa harrastamme yhdyntää?

En voi olla varma jumalten olemattomuudesta tai olemassaolosta, vaikka toinen näistä olisikin äärettömästi todennäköisempi vaihtoehto kuin toinen. Vaikkei teismiä voisi vääräksi todistaa, ei välttämättä ole ensimmäistäkään hyvää syytä olettaa sen olevan totta.

Minulle maailmamme on jo kyllin ihmeellinen ilman, että minun tarvitsisi lisätä siihen yhtä ulottuvuutta lisää. Tämä toki leikkaa maailmastani jotakin, jonka vain uskon kautta voisin löytää. Maailmankaikkeus ja biologinen todellisuutemme on jo nyt niin pakahduttava, ettei käsityskykyni riittäisi enää uuden olemassaolon tason ymmärtämiseen. Tämä maailma riittää minulle. Yksinkertaisin selitys riittää minulle.

Hanna Huumonen
”Filosofian pääaineopiskelija ja paatunut tapa-ateisti Jyväskylästä.”

Kirjallisuutta:
Richard Dawkins: The God Delusion
Sam Harris: The end of faith
Christopher Hitchens: God Is Not Great: How Religion Poisons Everything

AKSON ry: Liikunta ja voimaantuminen

Julkaistu Selkäydinvammaiset Akson ry:n lehdessä 1/2014.


Akson ry 1/2014

 

Liikuntapalveluiden esteettömyys luo puitteet liikunnan voimaannuttaville vaikutuksille

 

Yhteiskunnassamme on kahdenlaisia eläkeläisiä: lainsäädännössä tunnustettuja eläkeläisiä ja niitä, jotka ovat ottaneet itselleen eläkeläisen identiteetin. Tätä identiteettiä vahvistaa ympäröivä maailma esteineen, mutta se voidaan myös helposti ottaa annettuna. Eläkeläisen identiteetin voi ottaa kuka tahansa: arka lapsi, aikuinen astmaatikko, liikuntarajoitteinen henkilö, burn-outin rajoilla sinnittelevä opiskelija tai juuri leskeksi tullut seniori. Kuka tahansa voi luoda itselleen vankan varmuuden sitä, ettei jokin asia ole tarkoitettu hänelle. On olemassa jotakin, joka rajaa hänen maailmaansa. Jotakin, mikä lamauttaa ja supistaa toimintaympäristöä.

Kyse ei aina ole siitä, mikä asia oikeasti rajaa henkilön toimintaa, toimintakykyä tai ympäristöä. Kyse on siitä, antaako näiden asioiden olla esteenä toiminnalleen, kuten liikuntaharrastukselleen. Liikuntapalveluissa pyritään jatkuvasti inkluusion ihanteeseen. Inkluusioon pyrkivässä toiminnassa kaikki yhteisön jäsenet otetaan mukaan toimintaan fyysisiin ominaisuuksiin katsomatta. Ihmisiä ei tulisi lähtökohtaisesti jakaa satunnaisten ominaisuuksien takia erityisryhmiin. Tämä pätee myös liikuntapalveluihin. Sen sijaan, että erilaiset liikkujat sysättäisiin erityisliikunnan piiriin automaattisesti, tulisi varhaiskasvatuksessa, kouluissa ja kunnissa pohtia, miten palvelut saataisiin kaikkien ulottuville.

Uusia liikuntapaikkoja rakentaessa esteettömyyttä toteutetaan verrattain helpostikin, sillä on alettu ymmärtämään, että esimerkiksi pyörätuolin käyttäjälle ystävälliset rakennukset ovat myös suurperhe -, siivooja- ja pelastuslaitosystävällisiä. Tilanne on haastavampi vanhoissa rakennuksissa, joita ei ole rakennettu saavutettavuuden ihanteiden mukaan. Silloin pienet korjaukset, kuten hyvä valaistus, hissit, oviaukkojen leventäminen ja automatisointi sekä rampit ovat yksi väylä esteettömyyteen. On myös huomioitava viestinnän mahdollistama esteettömyys, jota on esimerkiksi kattava ohjeistus siitä, miten esteettömiä väyliä pitkin liikuntatilaan päästään. Tärkein on kuitenkin yleinen ilmapiiri siitä, että kaikki ovat tervetulleita liikkumaan. Sitä on sosiaalinen esteettömyys.

Erityisliikunnalla on joissakin tapauksissa perusteltu paikkansa, mutta lähtökohtaisesti palvelut tulisi rakentaa kaikille soveltuviksi ja saavutettaviksi. Saavutettavuus liikuntapalveluissa merkitseekin niiden helppoa lähestyttävyyttä kaikille ihmisille yksilöiden erilaisista ominaisuuksista huolimatta. Tällaiset ominaisuudet voivat olla esimerkiksi psyykkisiä- tai sosiaalisia, kuten ujous tai masennus, tai fyysisiä kuten liikunta- tai aistivamma. Myös monikulttuurisuuden huomioiminen tulee olla aina mukana. Saavutettavuustyö on ennakoivaa ja ennaltaehkäisevää. Kun rakentamisen ja osallistumisen lähtökohdaksi otetaan se, että kaikki pääsevät mukaan, on alkutilannekin jo tasa-arvoisempi. Saavutettavuus luo myös tehokkuutta, kun erityisjärjestelyihin ei tarvitse käyttää ylimääräisiä resursseja.

Sosiaalinen esteettömyys on suurin haaste saavutettavuudelle

Keskustelin liikuntarajoitteisen ystäväni kanssa siitä, miksei hän osallistu oman yliopistoni liikuntapalveluiden tarjontaan. Hän sanoi, ettei yksikertaisesti pääse paikalle. Se oli osittain totta: rakennus, jossa liikuntaa järjestetään, ei missään nimessä ole esteetön. Liikuntasaliin on kuitenkin olemassa esteetön kulku. Kyse oli siis viestinnän ja opastuksen esteistä ensisijaisesti. Kerrottuani ilouutiset ystävälleni ja kutsuttuani hänet kanssani mukaan liikuntatarjonnan pariin, tulikin esille seuraava, voimakkaampi este: hän ei kokenut olevansa tervetullut tai pelkäsi aiheuttavansa hämmennystä liikunnanohjaajalle ja muille palveluiden käyttäjille. Suurin este oli siis itselleen luodut rajoitteet. Tälläinen sielunmaisema on luonnollinen jokaiselle liikuntaharrastusta aloittavalle – sekundaarisiin ominaisuuksiin katsomatta. Uusi ja vieras tilanne luo aina painetta ja pelkoa epäonnistumisesta, mutta pelon yli päästyään voi huomata olevansa tervetullut ja kuuluvansa yhteisöön. Ja mikä parasta, päästä kiinni liikunnan riemuun.

Liikuntapalveluiden sosiaalinen esteettömyys on siis kahden vuoroista: se tulee ilmapiriistä ja omasta uskalluksesta osallistua. Pyörätuoli ei ole lähtökohtaisesti mikään rajoite osallistua esimerkiksi pumppitunnille. Rajoite löytyy jostain muualta. On toki helppo sanoa, että jokainen pystyy mihin vaan. Se ei ole aina totta. Mutta sen sijaan jokaisen tulisi voida halutessaan osallistua melkein mihin vaan. Sosiaalinen saavutettavuus luo ja vahvistaa entuudestaan fyysistä esteettömyyttä. Aidosti avoimella ilmapiirillä saadaan myös sosiaalinen esteellisyys murrettua ja toivotettua kaikki tervetulleiksi mukaan.

Saavuttavuus tai saavuttamattomuus on siis pitkälti asenteissamme. Moninaisuutta tulisikin arvostaa liikuntaa järjestettäessä. Se ei saa olla pelkkää linjapapereiden sanahelinää, vaan sen tulisi näkyä laajasti toimintaympäristössämme. Unisex-vessat, opasteet ja pyörätuolirampit ovat kaikki esimerkkejä esteettömyyden konkretiasta. Sosiaalinen esteettömyys kuitenkin saavutetaan vasta, kun näiden palveluiden järjestämiseksi ei tarvita kuntalaisaloitteita, vaan yhteisten palveluiden lähtökohtana on jo inkluusio. Saavutettavuus vahvistaa liikuntakulttuurin tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Meidän tulisikin luoda liikuntakulttuuriin ilmapiiriä, jossa yhteisöllisyys toteutuu ilman minkäänlaista diskriminaatiota.

Liikunta voimaannuttaa kaikissa ikäpolvissa

Koululiikunta on lapselle ensimmäisiä paikkoja päästä liikunnan pariin. Liikunnanopetukseen osallistumisen merkitys kuitenkin unohtuu usein ja kouluissa valitaan helppoja ratkaisuja oppilaan edun yli. Tämä näkyy usein liikuntarajoitteisen oppilaan kohdalla. Vapautus koululiikunnasta on helppo tie etenkin pienille kouluille, mutta se ajaa erityisjärjestelyjä tarvitsevan oppilaan pois ryhmästä ja liikunnan piiristä. Nämä ovat ensimmäisiä otollisia hetkiä eläkeläisen identiteetin syntymiselle. Tästä syystä inkluusion tulisikin näkyä myös peruskoulutasolla. Se ei pelkästään ehkäise oppilaan eläkeläisen identiteetin nousua, mutta opettaa myös muille oppilaille ihmisyyden diversiteetistä ja siitä, että kaikki kuuluvat ryhmään.

Tutkimusten mukaan selkäydinvammojen kuntoutusjakson jälkeisessä vaiheessa tapahtuu suurin edistys. Toimintakyky nousee tilastojen mukaan eniten vasta kuntoutuksen jälkeisenä aikana. Ja tärkeänä toimintakyvyn edistäjänä on liikunta. Liikunnalla ei ole vain fyysistä merkitystä, vaan yhteisöllinen ja psykologinen merkitys. Tästä liikunnan kolmiyhteydestä nouseekin liikunnan voimaannuttava vaikutus. Voimaantumisen kautta henkilö voi löytää vahvemman autonomian ja saada otteen omasta toiminnastaan. Kuntoutuksen jälkeen myös liikuntaryhmissä löytyvä vertaistuki on suuri voimavara.

Liikunta parantaa hyvinvointia. Liikunta parantaa itsetuntoa. Liikunta ehkäisee syrjäytymistä.
Hyvä fyysinen kunto ja toimintakyky parantavat elämänlaatua kaikenikäisillä.

Tämä liikunnan kolmiyhteyden merkitys korostuu senioreilla, joiden elinpiiri pienenee iän karttuessa. Esimerkiksi elämänkumppanin kuoleman jälkeen kynnys laajentaa toimintapiiriä on usein haastava. Senioriliikuntaryhmissä – myös erityisliikuntaryhmissä- voidaan kuitenkin löytää yhteys toisiin ikätovereihin uudestaan ja voimaantua uuden sosiaalisen piirin myötä. Tällöin liikunta on yhteinen sosiaalinen tapahtuma, jossa itse fyysinen suoritus jää toissijaiseksi. Eläkeläisenkään ei tarvitse omaksua eläkeläisen identiteettiä.

Inspiraatiota urheilun huipulta

Inspiroivia esimerkkejä liikunnan voimasta löytyy myös viimeaikaisista uutisista. Vuoden yleisurheilija (2011) Leo-Pekka Tähti tuskin pyyteli anteeksi omaa olemassaoloaan. Hän treenasi itsensä huipulle ja pitää hallussaan pyörätuolikelauksen 100 metrin maailmanennätystä T54-luokassa. Paralympiavoittaja Toni Piispanen päätti vammautumisensa jälkeen jatkaa urheilua kelaten itsensä voittoon Lontoon paralympialaisissa sekä myöhemmin nousi MM-voittajaksi. Tämä urheilijoiden päättäväisyys ja voimaantuminen urheilun kautta antaa voimaa myös kuntoliikkujille.

Huippu-urheilusta voimme saada inspiraatiota ja uskallusta lähteä liikunnan pariin. Vaikkei kaikista tulekaan Tähtiä tai Piispasia, voimme yhä löytää liikunnan voimaannuttavan merkityksen omassa elämässämme ja elinkaaressamme – omilla ehdoillamme.



HANNA HUUMONEN
Kirjoittaja on Opiskelijoiden Liikuntaliiton puheenjohtaja.