Debatti: Oopiumia vai myrkkyä?

Julkaistu Debatti-lehdessä 3/2014.

Saapuessani kotiin törmään toisinaan outoon vihreään olentoon. Se on todennäköisemmin cosplayta harrastava kämppikseni kuin ulkoavaruudesta saapunut, uusi elämänmuoto. Yksinkertaisin selitys on todennäköisin.

Fransiskaanimunkki Vilhelm Occamilainen kehitti 1300-luvulla tieteelliseksi periaatteeksi “partaveitsensä”, jonka mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Occamin partaveitsi leikkaa turhat ad hoc-oletukset pois päätyen yksinkertaisimpaan ja selitysvoimaisimpaan teoriaan.

Sama pätee supernaturalistisiin teorioihin jumalasta tai jumaluuksista. Yksinkertaisin selitys hämmentävillekin asioille on todennäköisimmin vain atomien välistä vuorovaikutusta. Onkin ironista, että Occamilainen selitti aikanaan yksinkertaisuuden periaatteellaan kristillisen jumalan olemassaolon: ihmeiden takana oli aina kaikkivoipa Jumala, jolloin tarvitsi olettaa vain jumalan kaikkivoipaisuus monimutkaisempien teorioiden tai entiteettien – kuten atomien ja sitä pienempien partikkeleiden – sijaan. Yksinkertaisin selitys oli todennäköisin.

Evoluutiobiologi Richard Dawkins on käynyt kyltymätöntä taistelua kreationismia vastaan. Teoksessaan God Delusion (2006) hän väittää, että yliluonnollinen jumala tuskin on olemassa ja usko persoonalliseen jumalaan ylipäätään on harhaa. Harhalla tarkoitetaan itsepintaista, epätotta uskomusta, jota yksilö pitää edelleen yllä vankkojen vastakkaisten todisteiden edessä. Dawkins siteeraakin usein kirjailija Robert Pirsigia, joka kirjoittaa: kun yksi henkilö kärsii harhasta, kutsutaan sitä hulluudeksi. Kun monta henkilöä kärsii harhasta, kutsutaan sitä uskonnoksi.

Dawkins otti puolustusaseman juupas-eipäs-taistelussa teismin ja ateismin välillä. Hän esittää kirjassaan neljä tietoisuutta nostavaa periaatetta, jotka mielestäni useimmat teistitkin voivat allekirjoittaa:

i) Ateistit voivat olla onnellisia, tasapainoisia, moraalisia ja kokea intellektuaalista täyttymystä.
ii) Luonnonvalinta ja vastaavat tieteenteoriat ovat selitysvoimaltaan ylivoimaisia verrattuna kreationismiin tai intelligent design- argumentteihin.
iii) Lapsia ei tulisi leimata vanhempiensa uskon perusteella. “Muslimilapsi”- tyyppisten sanojen käyttö tulisi nostaa kuulijan karvat pystyyn. Yhtä epäilyttävää indoktrinointia olisi leimata lapsi vanhempiensa poliittisten näkemysten perusteella.
iv) Ateistien tulisi olla ylpeitä, ei anteeksipyyteleviä. Ateismi on näyte terveestä ja itsenäisestä ajattelusta.

Ateistien moraaliin (tai moraalitttomuuteen) liittyen Dawkins osoittaa, ettei ihminen tarvitse uskontoa ollakseen hyvä. Hän kysyy: “Tappaisitko, raiskaisitko tai ryöstelisitkö, jos tietäisit, ettei jumalaa ole olemassa?” Dawkinsin mukaan vain harva yksilö vastaisi “kyllä”. Tämä kumoaa väitteen, jonka mukaan tarvitsemme uskontoa toimiaksemme moraalisesti. Itseasiassa moraalilla on darwinistinen perusta altruistiseen eli epäitsekkääseen toimintaan ohjaavissa geeneissä, jotka ovat evoluution prosessissa valikoituneet antaen ihmislajille empatiakyvyn.

Dawnkins puhuu myös historiallisesta kehityksestä viitaten moraaliseen Zeitgeistiin, ajan henkeen, joka kehittyy yhteiskunnassamme jatkuvasti liberaalimmaksi. Kehityksen myötä yleinen moraalikäsitys vaikuttaa myös siihen, miten uskonnolliset johtajat tulkitsevat pyhiä tekstejä. Tästä syystä Dawkinsin mukaan moraali ei ole lähtöisin Raamatusta tai muustakaan Pyhästä Kirjasta. Suomessakin Raamattuun suhtaudutaan koko ajan entistä liberaalimmin – esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliittolaista keskusteltaessa. Ihmiset poimivat oman sisäisen moraalikompassinsa avulla Raamatusta käyttötarkoitukseltaan hyvät kohdat ja jättävät huomiotta mielestään pahat määräykset.

Ateistisen pahan kolmiakseliksi kutsutut Dawkins, Harris ja Hitchens eivät puhu vain ateismin puolesta, vaan vankasti uskontoa vastaan. He vievät marxilaisen “uskonto on oopiumia kansalle” -ajattelun vielä pidemmälle. Uskonto on heidän mukaansa jopa myrkkyä.

Kärkevin kriitikko uskontoa vastaan lienee journalisti Christopher Hitchens, jonka mukaan uskonto on myrkyllistä kymmenillä eri tavoilla: uskonnon varjolla tapetaan ja tapatetaan, alistetaan, orjuutetaan, rajoitetaan ihmisoikeuksia ja pahoinpidellään lapsia. Uskonto on korruptoitunut vallan väline. Hän ei hyökkää vain islamia ja kristinuskoa vastaan, vaan kaikkea järjestäytynyttä uskontoa vastaan aina atsteekkien uskosta nykypäivän buddhalaisuuteen.

Uskontoa voi tarkastella jopa markkinatalouskritiikin kautta. Uskonto luo kätevästi ensin kysynnän, joka on johdettu ihmisen luonnollisesta kuolemanpelosta. Kuolemanjälkeinen elämä ja siellä saavutettava onni tai kärsimys katalysoi tätä pelkoa. Pelkoon tarjotaan kysyntää vastaten tuotetta, jonka vain ja ainoastaan pelon implementoija (uskonto) voi itse tarjota. Erityisen hyvää bisnestä tämä on sen takia, että tuotteen toimivuutta ei voi mitenkään todentaa tai reklamoida.

Hitchensin mukaan uskonto on perisyntiä. Siihen on viisi syytä:
i) uskonto antaa naiiveille ihmisille vääristyneen kuvan maailmasta
ii) uhrilahjojen doktriini (eläinten tai ihmisten surmaaminen uhrina jumalille)
iii) sovituksen doktriini (ristiretket)
iv) ikuisen kadotuksen tai ikuisen palkinnon doktriini (helvetti ja taivas)
v) mahdottomien tehtävien ja sääntöjen määräykset (ml. epäterveet käsitykset seksistä)

Ateismia voidaan puolustaa sekä tietoteoreettisesti että uskontojen vaikutuksiin vedoten.

Olen kolmen suuren ateistin kanssa samaa mieltä siitä, ettei ateisteja ei tulisi demonisoida. Tosin ei uskoviakaan. Uskonnon kritisointi instituutiona ei tarkoita antipatiaa uskovia henkilöitä kohtaan.

Uskontoja on useita erilaisia maailmassa, joten olisi outoa olettaa, että juuri minun omaksumani uskonto niistä kaikista olisi oikeassa. Onkin jatkuvasti keksittävä uusia perusteluja sille, miksi mikään niistä ylipäätään olisi oikeassa. Useimmat uskonnot opettavat tyytymään tietämättömyyteen: siihen, ettei jotakin voida selittää. Uskontokriitikot näkevätkin tälläisen ajattelun jarruttavan kehitystä (sekä tieteellistä että moraalista), turruttavan kansaa ja opettavan vääränlaista ajattelua.

Minulle on suuri haaste käsittää, miten koko maailmankaikkeus voisi olla meistä riippuvainen. Miten jotakin kosmista olentoa voisi edes kiinnostaa tekemisemme, kuten se mitä syömme tai kenen kanssa harrastamme yhdyntää?

En voi olla varma jumalten olemattomuudesta tai olemassaolosta, vaikka toinen näistä olisikin äärettömästi todennäköisempi vaihtoehto kuin toinen. Vaikkei teismiä voisi vääräksi todistaa, ei välttämättä ole ensimmäistäkään hyvää syytä olettaa sen olevan totta.

Minulle maailmamme on jo kyllin ihmeellinen ilman, että minun tarvitsisi lisätä siihen yhtä ulottuvuutta lisää. Tämä toki leikkaa maailmastani jotakin, jonka vain uskon kautta voisin löytää. Maailmankaikkeus ja biologinen todellisuutemme on jo nyt niin pakahduttava, ettei käsityskykyni riittäisi enää uuden olemassaolon tason ymmärtämiseen. Tämä maailma riittää minulle. Yksinkertaisin selitys riittää minulle.

Hanna Huumonen
”Filosofian pääaineopiskelija ja paatunut tapa-ateisti Jyväskylästä.”

Kirjallisuutta:
Richard Dawkins: The God Delusion
Sam Harris: The end of faith
Christopher Hitchens: God Is Not Great: How Religion Poisons Everything