Kolumni: Kiintiöt vai kyvykkyys?

Olipa kerran sukupuoliltaan suurenmoisen erilaiset Tarja ja Martti. Tarja ja Martti hakivat korkeakouluun. Tarja ruksasi hakulomakkeeseensa sievän ännän, Martti sitäkin miehekkäämmän ämmän. Ala oli haluttu ja mediaseksikäs.
Pääsykokeet menivät Martilla mainiosti, Tarjalla tavallisemmin. Onnistumisestaan huolimatta Marttia ei voitu ottaa koulutukseen, sillä yliopistolla oli käytössään sukupuolikiintiöt. Heikommin suoriutunut Tarja sen sijaan toivotettiin avosylin vastaan, olihan hänellä sentään resursseinaan tarpeeksi X-kromosomeja.
Martille Y-kromosomeineen jäi vain paha maku suuhun siitä, miten sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu reaalimaailmassa.

Joulukuun alussa opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi nimihirmun Ehdotus valtioneuvoston strategiaksi koulutuksellisen tasa-arvon edistämiseksi. Tämä ehdotus sisälsi suuren määrän hyviä ja arvokkaita tasa-arvoa edistäviä toimenpide-ehdotuksia eri koulutusasteille.
Se sisälsi myös kohdan Kohti sukupuolitietoista työelämää, jonka leipätekstissä kuitenkin todettiin, että olisi suotavaa purkaa eri aloihin liittyviä sukupuolistereotypioita. Työryhmän ehdotuksessa halutaan siis samaan aikaan sekä vähentää ammatteihin liittyviä sukupuolioletuksia, että korostaa sukupuolen tunnistamista työelämässä.
Taustalla olevat ajatukset ovat varmasti hyväntahtoisia, mutta pahimmillaan itsensä kumoavia. Olemme parikymmentä vuotta myöhässä yksilön kohdalla, jos uskomme, että korkeakouluvalinnoissa voidaan korjata kiintiöillä työelämätasolle heijastuvaa sukupuolijakaumaa. Se on oireiden pakkohoitoa, ei syihin paneutumista. Syy eri alojen sukupuolittuneisuuteen lienee syvällä kasvatuskulttuurissamme, ei siinä ketä koulutukseen huolitaan.

Samainen työryhmän teos kertoo myös, että ammattien vahva sukupuolittuneisuus toimii ohjaavana esimerkkinä nuoremmalle sukupolvelle. ”Erityisen alttiita omaksumaan sukupuolia koskevia stereotypioita ovat lapset ja nuoret.”
Kaikkein tärkein tasa-arvotyö tapahtuukin lapsen ollessa nuori. Silloin lapsi omaksuu sukupuolelleen ominaisia piirteitä. Jos olet biologiselta sukupuoleltasi tyttö, sinun on oltava huolellinen ja empaattinen. Pojasta on kasvettava kovapintainen, mutta huumorintajuinen. Pojan ilmentäessä erityistä herkkyyttä, yritetään se kitkeä pois epämiehekkäänä.
Ihmekös tuo, jos lopputuloksena opetus-, kasvatus- ja sosiaalitieteiden alat ovat vahvasti naisvaltaisia. Nainen saa olla herkkä ja ymmärtäväinen, mies on kasvatettu johtamaan. Näitä syvällä kyteviä arvoja ei voida hoitaa sukupuolikiintiöillä, joissa oppilaitokseen tai virkaan valitaan henkilö biologisin perustein soveltuvuuden ja pätevyyden sijaan.

Entä opetusala, jossa miehistä on huutava pula? Usein ajatellaan poikien tarvitsevan maskuliinista roolimallia myös koulumaailmassa. Pojan kohdatessa esimerkiksi murrosikään liittyviä muutoksia kehossaan, hänen on helpompi puhua niistä miehelle, koska he jakavat Y-kromosomaalisen yhteisymmärryksen. Tälläinen ajattelu tukee kuitenkin kaksilokeroista käsitystä sukupuolesta: on miehiä, on naisia. Siinä kaikki.
Sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti tulisi käsittää monimuotoisena asiana. Sukupuolisuus on pikemminkin muotoutuva ja dynaaminen jatkumo, kuin kaksilokeroisesti luokiteltavissa oleva, pysyvä ominaisuus. Korkeakouluopintojen ja sitä kautta myös työelämän sukupuolittuneisuutta ei murreta kiintiöillä, vaan esimerkiksi sukupuolisensitiivisellä perusopetuksella ja kasvatuksella, toisen asteen opinto-ohjauksella ja työelämän houkuttelevuuden lisäämisellä.

Meidän tulisi sivistää itseämme ja jälkeläisiämme tunnistamaan ihmisyys päivittäin kohtaamissamme henkilöissä toissijaisten biologisten piirteiden sijaan. Samaa sukupuolisensitiivisyyden ihannetta tulisi edistää myös arkisissa asioissa, kuten korkeakoulujen pääsykoekiintiöissä. Sukupuolen tulisikin olla yhtä tärkeässä asemassa korkeakouluvalinnoissa kuin hiustenvärin: sillä ei tulisi olla mitään merkitystä.
Haluan, että lasteni kasvatuksesta vastaa pätevin ammattilainen. Oli hän sitten mies, nainen tai jotakin muuta sukupuoli-identiteettiä ilmentävä henkilö. Todellinen tasa-arvo korkeakouluvalinnoissa tai työelämässä ei toteudu keskittymällä hakijan väärään päähän.

Hanna Huumonen

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen varapuheenjohtaja vastuualueinaan sosiaalipolitiikka ja liikunta.