Kolumni: Uudelleenbrändätään punaliput

Julkaistu Demokraatissa 4.2.2015

Aloitin vuoden vaihteessa demariopiskelijoiden puheenjohtajana. Uudenvuodenlahjaksi sain

puolueen murskaavat kannatusluvut opiskelijoiden keskuudessa: reilu 4% (Opiskelijabarometri

2014, Juhani Saari, Otus). Nuorisokannatuskaan ei ole kaukana siitä. Samaan aikaan kun

puolueemme uskollisimmat kannattajat lähtevät tuonpuoleisen punaisimmille laitumille, nuoret

tai nukkuvat äänestäjät eivät kiinnostu sosialidemokraattisesta aatteesta. Jos olisin pessimisti,

väittäisin puolueemme kuolevan kannattajiemme mukana. Mutta koska olen optimisti, näen

edessäni 96 potentiaalista prosenttiyksikköä kannatuksen nousua.

Perinteisen luokkayhteiskuntajaon aikana äänestyspäätös tehtiin karkeasti ottaen taustan

mukaan: työläiset äänestivät työväenpuoluetta, maanviljelijät keskustaa ja omistava luokka

porvaripuolueita. Puoluekirjan periytyvyys ei ole enää tätä päivää. Olen itse siitä hyvä

esimerkki: tulen valkoisesta suvusta, joka symppaa Kokoomusta. Jostain syystä sain kuitenkin

erittäin sosialidemokraattisen kasvatuksen. Perheelleni sosialidemokraattisen liikkeen brändi

oli kuitenkin jotakin ikävää ja ei-toivottua, vaikka arvomaailma kohtasikin. Arvot oli omaksuttu,

muttei niiden lähdettä. Minusta tuli sukuni ensimmäinen “sossu”. Ja olen ylpeä siitä.

Ongelma ei ole aatteessamme – ei ole koskaan ollut. Ongelma on brändissämme, joka ei

myy. Meidän on aika brändätä arvomme uudestaan. On puhuttava kapitalismin kieltä, jotta

sitä voi muuttaa. Oikein artikuloituna suunta Suomelle löytyy. Arvomme eivät tule kuuluviin

hyssyttelemällä tai peittämällä ne poliittiseen jargoniin: ne tulevat sanomalla rohkeasti ja

kuuluvasti ne asiat, joita ajamme.

Työväenliike on historiansa aikana saavuttanut uskomattoman paljon. SDP puolueena on

mahdollistanut kukoistavan hyvinvointivaltiomme menestystarinan. Mutta viesti saavutetuista

voitoista ei enää pure. Olemmeko tehneet niin hyvää työtä, että olemme tehneet itsemme

tarpeettomaksi? Paljon on saavutettu, mutta paljon on vielä tehtävääkin. Meillä tulisi olla kirkas

visio siitä oikeudenmukaisesta maailmasta, jota tarjota äänestäjillemme. Me tarvitsemme

sosialidemokraattisen utopian, joka on vieläkin oikeudenmukaisempi ja globaalimpi malli

hyvinvointivaltiostamme.

Viime keväänä tavatessamme nuoria pohjoismaisia tovereita Tanskassa, keskustelimme

eurovaaleista ja populistien noususta Euroopassa. Puhuimme silloinkin samasta asiasta:

miksei sanomamme mene läpi? Väitin, ettemme uskalla enää unelmoida. Unelmat ja

määränpäät eivät ole tyhjiä lupauksia, vaan suunta koko poliittiselle liikkeellemme. Ajatukseni

saivat vastakaikua, mutta jo seuraavana päivänä poliittisia linjoja vedellessämme nuorten

suusta toistuivat sanat “ei me voida tota vaatia, se on ihan liian utopistista.” Mitä tapahtui

unelmille oikeudenmukaisuudesta? Porvariko ne varasti?

Luokkayhteiskunta ei ole poistunut. Se on muuttanut muotoaan. Meillä on

uusi työväenluokka, joka koostuu prekariaatista: pienyrittäjistä, freelancereista,

nollatuntisopimuslaisista, vuokra- ja pätkätyöläisistä sekä projekti- ja apurahatyöntekijöistä.

Tämä luokka ei ole järjestäytynyt ja heidän olonsa ovat huonot. Tämä on se luokka, jonka

täytyy tunnustaa asemansa ja taistella oikeudenmukaisuuden puolesta. Meidän tehtävämme

on olla mukana tässä taistelussa.

Meitä yhdistäviä juuria ei silti tule hylätä. Työväenlaulut, punaliput ja historiamme on arvokasta

ja meidän tulee olla ylpeitä niistä. Nämä kaikki tulee tehdä uudelleen symboliksi paremmasta

huomisesta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta.

Ihmiset samaistuvat aatteisiin ja arvoihin. Ne ovat jotakin kestävää. Ja näiden kestävien

arvojemme – vapauden, solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden – tulisikin olla

seuraavan vuosisadan “seksiwau”.