Aina kun mokaan, teen nykyään kaksi asiaa. Pyydän anteeksi, että loukkasin. Ja kiitän asiasta huomauttanutta siitä, että sain tilaisuuden korjata jatkossa toimintaani. Mikäli kukaan ei olisi koskaan huomauttanut, että vaikkapa jumppatunnillani soittama musiikki vilisi slurreja (vähemmistöön kohdistuva, esimerkiksi rasistinen herjasana), olisin vieläkin se jumppaohjaaja, jonka tunnilla kyykätään hymyillen syrjivien lyriikoiden tahtiin. Anteeksi, kun en kiinnittänyt huomioita siihen, mitä tunnilla tosiasiassa tapahtui. Kiitos sinulle, joka huomautit asiasta ja annoit minulle mahdollisuuden olla parempi jatkossa. Ja tulit vielä seuraavallakin viikolla tunnilleni mokastani huolimatta.
Intersektionaalisessa ryhmäliikunnanohjauksessa, kuten muissakin yhdenvertaisuuspyrkimyksissä, on pitkälti kyse tästä, eletystä yhdenvertaisuudesta. En ole koskaan valmis ohjaajana, mutta olen valmis yrittämään. Ja mokaamaan ja yrittämään uudestaan. Negailija minussa ajattelee, että miksi edes yrittää, kun jossain kohtaa kuitenkin mokaan ja ohjeistan vaikka tosi sukupuolittuneesti asiakkaita vahingossa. Positiivari minussa toteaa, että ei se mitään, yritä uudestaan. Silloin opit.
Oikeastaan vasta myöntämällä oman haavoittuvaisuutensa ja ammattitaitonsa rajat voi intersektionaalisen liikuntapegagogiikan mukaan hypätä. Se vaatii kolme seikkaa. Kyvyn vastaanottaa. Kyvyn tunnistaa. Ja kyvyn kokeilla uudestaan. Mukana menossa on paljon hankalia tunteita, joita liittyy siihen, kun teen työtä omalla kehollani ja äänelläni. Olen lähes paljaana ja haavoittuvaisena asiakkaiden edessä, vaikka tästä harvoin puhutaan. Samalla asiakkaat luottavat siihen, että minä rakennan tunnista turvallisen tilan heille, enkä riko esimerkiksi heidän fyysistä koskemattomuuttaan kysymättä lupaa tai rajoita heidän tosiasiallisia mahdollisuuksiaan tulla tunnilleni heittämällä transfobista (negatiivisia asenteita, tunteita ja tekoja transihmisiä kohtaan) läppää.
Intersektionaalisuudella ryhmäliikunnan kontekstissa tarkoitetaan karkeimmillaan sitä, etten voi koskaan tietää, millaisia ihmisiä ja millä taustalla tunnilleni tulee, jolloin tunti kannattaa rakentaa sellaiseksi, että sinne pääsee paikalle (fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti) mahdollisimman moni. Kun joku ei pääsekään paikalle (esimerkiksi käyttäessäni musiikkia, jossa on syrjiviä lyriikoita), korjaan toimintaani. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että pyrin rakentamaan jokaisen tunnin sellaiseksi, että sinne voi teoriassa tulla kuka vaan. Vammainen tai vammaton, hijabia käyttävä, nepsy-henkilö, transihminen… ihan jokainen.
Martti Hellströmin (2008) mukaan pedagogiikka tarkoittaa tapaa, jolla opetus järjestetään, sekä sen näkemyksellisiä kasvatuksellisia periaatteita. Ryhmäliikunnassa on usein kyse aikuiskasvatuksesta ja liikunta-alan ammattilaisen tulisikin nähdä itsensä ja ammattitaitonsa pedagogisten linssien läpi. Ei pelkästään se, mihin musaan tänään kyykätään, vaan miten se tehdään ja miten sen ohjeistan. Mm. liikuntajätti Les Mills on kehittänyt “idioottivarman” systeemin, miten ohjata esimerkiksi ihminen kyykkyasentoon ja samalla kannustaa tätä sopivassa suhteessa konseptitunneillaan.
Kirjoitimme edellisessä blogitekstissämme ohjaajakollegani, väitöskirjatutkija Kaisa-Riitta Ahon kanssa mallistamme, jonka loimme kuvaamaan intersektionaalista otetta ryhmäliikunnanohjaukseen. Kutsumme sitä eletyksi yhdenvertaisuudeksi, jota kuvaamme jatkuvalla silmukalla. Koska (ryhmäliikunta)maailma ei ole koskaan valmis, valitsimme kuvaksi ikuisuus-symbolin, eli kallellaan olevan kahdeksikon. Se kuvaa sitä, kuinka ammattitaito, ohjaajuus ja intersektionaalinen pedagogiikka ikäänkuin kehkeytyy jatkumona, joka ei ole koskaan maalissa.
Ajattelemme, että oppiminen lähtee omien rajojen tunnistamisesta. Vilpittömyydestä ottaa vastaan erityisesti kritiikkiä omasta toiminnasta ja i) hyväksyä siihen liittyvät hankalat tunteet ammattilaisena ja ii) tunnistaa syrjivä toiminta (ja hei, jokainen meistähän on suurin kriittiikkonsa itse!) sekä iii) tunnustaa, että tässä on kehityskohta. Myös pedagogiikka ryhmäliikuntakontekstissa on tunne- ja vuorovaikutustyötä sekä ihmisten kanssa toimimista.
Samalla on tärkeää kokeilla ennakkoluulottomasti uutta. Esimerkiksi kokeilin jokunen vuosi sitten ohjata HIIT-tuntia (high intensity interval training) ilman kehon muokkaukseen liittyvää kannustusta. Lisäksi totesin tunnin aluksi aina, että asiakas voi itse päättää, kuunteleeko tänään minua vai ei silloin, kun pyydän puskemaan hieman mukavuusalueen ulkopuolelle. Tunnin aikana kerroin, mitä tutkimukset kertovat HIIT-harjoittelun eli korkeaintensiteettiseen intervallitreeniin hyödyistä lihaskunnon ja kestävyyden kannalta. Tunnin jälkeen kehotin asiakkaita lepäämään seuraavana päivänä syömään monipuolisesti. Kokeiluni johti asiakaspalautteeseen, jossa kiitettiin sitä, että kannustan muutoin kuin ulkoisilla seikoilla. Asiakkaalla oli syömishäiriötausta ja häntä jännitti osallistua tunneille ylipäätään, kun ohjauspuhe usein suuntaa kehon ulkoiseen muokkaukseen. Siksi tämä kokeilu sai reflektoinnin jälkeen jäädä käytänteeksi tunneilleni.
On myös monia kokeiluja, joille kävi toisin. Keskusteltuani kollegani kanssa, tajusin, että tapani kysyä tunnin aluksi “viittaa, jos olet ekaa kertaa tunnilla”, voi olla ikävä ensikertalaiselle. Ekalle tunnille voi olla jo muutenkin kuumottavaa tulla, saatika joutua itse silmätikuksi. Sen sijaan voisin kertoa samat ohjeet tunnin aluksi kaikille osallistujille ja vinkata, että jos haluaa vielä kysyä jostakin tuntiin liittyvästä etukäteen, siihen on mahdollisuus. Kollegani nimittäin kysyi minulta hyvän kysymyksen: onko se tieto, että joku on ekaa kertaa tunnilla OIKEASTI tärkeää? Kenelle se on tärkeää? Onko tunti erilainen, jos siellä ei olisi (tietääkseni) ensikertalaisia? Miksi? Ja hän sai minut hoksaamaan, että olen sen verran kova ammattilainen, että pystyn kyllä rakentamaan tunnin, jossa viihtyy se ekaa kertaa osallistuva ja se sadatta kertaa osallistuva asiakas samaan aikaan. Heillä saattaa olla jopa samat tarpeet.
Vinkkini jokaiselle ryhmäliikunta-ammattilaiselle on: kokeile, hyvä ihminen. Eräs viisas ihminen opetti minulle kerran, että kokeilu ei voi koskaan epäonnistua. Se on vain kokeilu. Mutta jotta kokeilusta voi karttua viisautta ja ammattitaitoa, vaatii se parikseen reflektointia (mietiskelyä, harkintaa, pohdintaa, heijastelua). Hyppää siis rohkeasti mukaan intersektionaalisen ryhmäliikuntapedagogiikan päättymättömään silmukkaan.
Lähteitä ja kirjallisuutta
Aho, K-R. & Huumonen, H. (2021). Liikunnanohjaajan ammattitaito on kuin jatkuvasti kehkeytyvä silmukka.
Aho, K-R. & Huumonen, H. (2020). Liikuntapolitiikka kaipaa intersektionaalista ohjausta. Aikuiskasvatus-lehti 4/2020
Aho, K-R. & Huumonen, H. (2020) Mikä ihmeen intersektionaalinen liikuntapedagogiikka? Seitsemän kysymystä aiheesta
Hellström, M. Sata sanaa opetuksesta – Keskeisten käsitteiden käsikirja. Jyväskylä: PS-kustannus, 2008.
