Julkaistu Demokraatissa 4.2.2015
Aloitin vuoden vaihteessa demariopiskelijoiden puheenjohtajana. Uudenvuodenlahjaksi sain
puolueen murskaavat kannatusluvut opiskelijoiden keskuudessa: reilu 4% (Opiskelijabarometri
2014, Juhani Saari, Otus). Nuorisokannatuskaan ei ole kaukana siitä. Samaan aikaan kun
puolueemme uskollisimmat kannattajat lähtevät tuonpuoleisen punaisimmille laitumille, nuoret
tai nukkuvat äänestäjät eivät kiinnostu sosialidemokraattisesta aatteesta. Jos olisin pessimisti,
väittäisin puolueemme kuolevan kannattajiemme mukana. Mutta koska olen optimisti, näen
edessäni 96 potentiaalista prosenttiyksikköä kannatuksen nousua.
Perinteisen luokkayhteiskuntajaon aikana äänestyspäätös tehtiin karkeasti ottaen taustan
mukaan: työläiset äänestivät työväenpuoluetta, maanviljelijät keskustaa ja omistava luokka
porvaripuolueita. Puoluekirjan periytyvyys ei ole enää tätä päivää. Olen itse siitä hyvä
esimerkki: tulen valkoisesta suvusta, joka symppaa Kokoomusta. Jostain syystä sain kuitenkin
erittäin sosialidemokraattisen kasvatuksen. Perheelleni sosialidemokraattisen liikkeen brändi
oli kuitenkin jotakin ikävää ja ei-toivottua, vaikka arvomaailma kohtasikin. Arvot oli omaksuttu,
muttei niiden lähdettä. Minusta tuli sukuni ensimmäinen “sossu”. Ja olen ylpeä siitä.
Ongelma ei ole aatteessamme – ei ole koskaan ollut. Ongelma on brändissämme, joka ei
myy. Meidän on aika brändätä arvomme uudestaan. On puhuttava kapitalismin kieltä, jotta
sitä voi muuttaa. Oikein artikuloituna suunta Suomelle löytyy. Arvomme eivät tule kuuluviin
hyssyttelemällä tai peittämällä ne poliittiseen jargoniin: ne tulevat sanomalla rohkeasti ja
kuuluvasti ne asiat, joita ajamme.
Työväenliike on historiansa aikana saavuttanut uskomattoman paljon. SDP puolueena on
mahdollistanut kukoistavan hyvinvointivaltiomme menestystarinan. Mutta viesti saavutetuista
voitoista ei enää pure. Olemmeko tehneet niin hyvää työtä, että olemme tehneet itsemme
tarpeettomaksi? Paljon on saavutettu, mutta paljon on vielä tehtävääkin. Meillä tulisi olla kirkas
visio siitä oikeudenmukaisesta maailmasta, jota tarjota äänestäjillemme. Me tarvitsemme
sosialidemokraattisen utopian, joka on vieläkin oikeudenmukaisempi ja globaalimpi malli
hyvinvointivaltiostamme.
Viime keväänä tavatessamme nuoria pohjoismaisia tovereita Tanskassa, keskustelimme
eurovaaleista ja populistien noususta Euroopassa. Puhuimme silloinkin samasta asiasta:
miksei sanomamme mene läpi? Väitin, ettemme uskalla enää unelmoida. Unelmat ja
määränpäät eivät ole tyhjiä lupauksia, vaan suunta koko poliittiselle liikkeellemme. Ajatukseni
saivat vastakaikua, mutta jo seuraavana päivänä poliittisia linjoja vedellessämme nuorten
suusta toistuivat sanat “ei me voida tota vaatia, se on ihan liian utopistista.” Mitä tapahtui
unelmille oikeudenmukaisuudesta? Porvariko ne varasti?
Luokkayhteiskunta ei ole poistunut. Se on muuttanut muotoaan. Meillä on
uusi työväenluokka, joka koostuu prekariaatista: pienyrittäjistä, freelancereista,
nollatuntisopimuslaisista, vuokra- ja pätkätyöläisistä sekä projekti- ja apurahatyöntekijöistä.
Tämä luokka ei ole järjestäytynyt ja heidän olonsa ovat huonot. Tämä on se luokka, jonka
täytyy tunnustaa asemansa ja taistella oikeudenmukaisuuden puolesta. Meidän tehtävämme
on olla mukana tässä taistelussa.
Meitä yhdistäviä juuria ei silti tule hylätä. Työväenlaulut, punaliput ja historiamme on arvokasta
ja meidän tulee olla ylpeitä niistä. Nämä kaikki tulee tehdä uudelleen symboliksi paremmasta
huomisesta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta.
Ihmiset samaistuvat aatteisiin ja arvoihin. Ne ovat jotakin kestävää. Ja näiden kestävien
arvojemme – vapauden, solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden – tulisikin olla
seuraavan vuosisadan “seksiwau”.