Julkaistu Opiskelijoiden Liikuntaliiton blogissa 13.6.2014
Olen vieraantunut kehostani. En tunnista sen rajoja ja mahdollisuuksia ilman suosituksia ja mittareita. En ole varma tunnistanko enää edes oikeaa nälkää nuoruuden dieettikokeilujen jälkeen, jotka ovat vieraannuttaneet minut perusasioiden ääreltä: unen, ravinnon ja liikunnan. Aistiva kehoni ei enää tunne tai tunnista tilaansa itse: hyvinvointini on tullut joksikin ulkoa annetuksi ja vieraaksi. Luonnottomaksi.
Kartesiolaiset keho-mieli-erottelut ovat menneen talven lumia. Minä olen kehoni. Minuutta ei voi erottaa ulottuvasta ruumiistani. Kehoni ei ole myöskään temppeli. Se ei ole mikään minusta irrallinen osa itseäni, vaan minä. Me tuijottelemme vaakaa, sykemittareita, askelmittareita, rasvaprosenttia, reiden ympärysmittaa, treenin määrää, syötyjä kaloreita sekä niiden palamista. Eletystä kehostamme tulee tutkimusobjekti, jota mitataan erilaisin määrein.
Minä mittaan kaikkea. Johonkin pisteeseen asti se voi myös toimia aitona motivaattorina liikkumaan, enkä väheksy sitäkään. Huolestuin itse siitä, miten paljon käytän siihen aikaan. Mietin kuinka monta grammaa proteiinia rahkapurkissa onkaan, ja montako purkkia aktiiviliikkujan pitää napaansa vetää, jotta kaksi grammaa per painokilo per vuorokausi täyttyy. Kalorilaskurini kertoo minulle, kun päivän ravintotavoite on täytetty. Listassa lukee, että syötyäni näin minun tulisi voida hyvin. Ja liikuttuani oikealla syketasolla riittävän määrän metrejä, minä voin paremmin.
Teknologia mullistavine sensoreineen ei kuitenkaan mittaa tuntemuksiani. Ei sitä, millaisen euforian voin saavuttaa kävelemällä töihin bussin sijaan (vaikka sensori piippaisi ärhäkkäästi sen puolesta, että tänään olisi pitänyt käväistä suuremmilla syketasoilla heti aamusta). Eikä se paljasta sitä satunnaisen v****ksen määrää, jonka usein saavutan mittarin mukaan muuten niin täydellisellä juoksulenkilläni.
Ja sitten ne kilot. Painonpudotus on iskusana. Painonhallinta on jo astetta parempi. Elämänhallinta ja ne elämäntavat? Terveysponnistusten tulisi olla muutakin kuin grammoja. Sitä paitsi huimasti ylipainoinen henkilö hyötyy yhtälailla liikunnan terveysvaikutuksista – aivan kuten normaalipainoinenkin. Ei ne kilot merkitse, vaan ne lihakset, jotka luita liikuttavat. Myös lihavuuskupla tulisi puhkaista. Painoindeksikin (BMI) on vain vakuutusyhtiöiden keksintö kategorisoida ihmiset ryhmiin, joiden perusteella vakuutusmaksuja määrätään.
Erään viisaan liikuntasosiologin ajatusta lainaten, terveysvirastomaailma teki virheen lanseeratessaan teemansa, jossa painonpudotus itsessään on ensisijaisen tärkeää terveydelle. Onhan se, mutta painoa voi pudottaa hyvin monella ja hyvin väärällä – jopa haitallisella – tavalla. Tästä upeana esimerkkinä herra Atkinsin opeista kansantrendiksi noussut karppaaminen, jonka voi tehdä erittäin väärin. Tutkimustulokset tälläisen dieetin vaikutuksista ovat vähintäänkin ristiriitaisia.
Professori Jaana Parviainen ja tutkija Pirkko Markula kertoivat IWG-konferenssissa loistavasti kehollisuudesta ja kehotietoisuuden merkityksestä. Maailmamme on läpeensä visuaalinen ja mitattava. Tuo arvo heijastuu vahvasti liikuntakulttuuriimme. Markula oli haastatellut tutkimuksessaan ns. geneerisiä ryhmäliikunnanohjaajia ja joogaohjaajia. Perinteisellä jumppaohjaajalla (jollainen itsekin olen) liikunnan motivaatio on terveydessä siinä, kuinka liikkumalla saavutettava hyvä kunto ja terve ulkonäkö edistää itsetuntoa. Motivaatio liikkua on siis ensisijaisesti esteettinen. Tämä selittää paljon kurinalaisten fitnesslajien suosiota, joissa mielenmaltin voi mitata suoraan rasvaprosentissa ja hauiksen ympärysmitassa.
Joogaohjaajien käsitys liikkuvasta kehosta oli erilainen. Motivaatio oli holistinen: terveyden, kehotietoisuuden ja hengityksen merkityksen korostaminen.
Myös kehotietoisuudesta ja mielenrauhasta voi tulla tavoiteltava brändi. 18-vuotias minä etsi kerran itseään astangajoogan maailmasta. Guru sanoi: “tee harjoitus, niin asioita tapahtuu”. Minä tein. Tuhansia toistoja, tuhansia aamuja. Odotin, koska löydän sen merkityksen ja etsimäni rauhan. En koskaan löytänyt. Oivalsin vain sen, että motivaationi oli väärä. Mantrakseni muuttui kehotietoisuuden ja rauhan saavuttaminen. Unohdin, että pyrkimällä johonkin kadotin sen tärkeimmän asian, läsnäolon.
Kehotietoisuus ja läsnäolo ovat asioita, joihin ei liikunnan ammattilaisten koulutuksessa kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Markula kertoi esitelmässään, kuinka hänen on vaikea motivoida kouluttamiaan ryhmäliikunnanohjaajia kuuntelemaan luentoa kehotietoisuudesta. Vastaukseksi kun tulee usein, että “eiks me voitais vaan hikoilla?”.
Tämän kehotietoisuuden arvon jalkauttaminen tulisi tapahtua jokaisella elämänkaaren tasolla, vauvasta vanhukseen. Läsnäolon ja kehollisuuden edistäminen on usein ei-verbaalista: se välittyy ohjaajan tai opettajan oman läsnäolon kautta. Kehon ja kosketuksen keinoin, ei puhumalla. Läsnäoloa ja kehollisuutta voi harjoittaa.
Suositukset ja tutkimustieto ovat tärkeitä. Mahdollisuus mitata fysiologista olemustani on upea asia. Mutta vielä tärkeämpää on palata omaan kehoonsa: aistia, tuntea sen olemassaolo ja jopa viihtyä omassa kehossaan.
Minä haluan palata takaisin kehooni. Tai oikeastaan haluan palata kehokseni. Vain siten voin saavuttaa uudelleen kadotetun suhteen liikkuvaan kehooni.
