Hanna Huumonen

Työväen Urheiluliiton verkkolehti TUL-aviisi pyysi minulta kolumnia viime viikon keskustelusta seksuaalivähemmistöjen osallisuudesta urheiluun.

Hiirulaiset eivät kuulu kaukaloon. Feminiinisyys on negatiivinen ominaisuus urheilussa. Ja jotenkin nämä molemmat asiat liittyvät homoseksuaalisuuteen. Ei sillä, että yhteenkään homoon oltaisiin törmätty jääkiekkomaailmassa. Tämän opin viime viikolla mediasta.

Edellä kuvailtuja johtopäätöksiä tehtiin Juhani ”Tami” Tammisen kommenteista eräässä paneelikeskustelussa. Satuin itsekin olemaan panelistina tässä kohua herättäneessä tapahtumassa. Harmillista oli asian henkilöityminen, mutta positiivista oli se, että nyt siitä puhutaan. Puhutaan niistä näkymättömistä ryhmistä urheilussa. Puhutaan niistä liian ahtaista pukukopeista. Ja puhutaan urheilumaailman idoleiden vastuusta julkisesta ulosannistaan.

Yhden urheiluvaikuttajan varomattomasta kommentista voi tulla kansallinen skandaali. Vaikkei tarkoitusperät olleet pahoja, voi ymmärtämättömyys yhdistettynä räväkkään ulosantiin lähettää karun viestin kentälle: On urheilua, on homoja. Ne eivät vaan koskaan kuulu yhteen.

Vuoden 2013 Nuorisobarometrikyselyssä vastanneista naisista seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön koki kuuluvansa kymmenen prosenttia ja miehistä viisi prosenttia. Tämä on se ryhmä, joka nyt pohtii, onko heidän paikkansa tai tulevaisuutensa urheilussa edes mahdollinen.

Se ei riitä, että julistetaan kaikkien olevan tervetulleita urheilun pariin. Sen eteen tulee tehdä töitä seuratoiminnasta aina huippu-urheiluun saakka. Valtion liikuntaneuvosto julkaisi tutkimuksen vuonna 2012 seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnästä liikunnan ja urheilun parissa. Tutkimuksen mukaan heteronormatiivisuuden lisäksi homofobia on urheilussa yleistä. Vaikka homofobisia asenteita ja käyttäytymistä esiintyy myös yksilölajien harrastajilla, erityisen yleistä homofobia on joukkueurheilussa.

Urheilumaailman johtotähdet ja idolit: teilläkin on vastuu tulevien sukupolvien innostamisesta liikunna ja urheilun pariin. Vastuullisilla lausunnoilla ja teoilla vahvistetaan ihannetta, jossa urheilija on aina urheilija, satunnaisiin ominaisuuksiinsa katsomatta.

Kirjoittaja on Opiskelijoiden Liikuntaliiton puheenjohtaja

Kannanotto 12.9.2014

Helsingin liikuntalautakunta antoi kokouksessaan eilen tyttöjen ja poikien liikuntatuntien yhdistämistä puoltavan lausunnon.Opiskelijoiden Liikuntaliitto on tyytyväinen lautakunnan päätökseen. Se on suuri askel matkalla kohti sukupuoliin liittyvien stereotypioiden purkamista suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.

“Perustelut ryhmäjaon puolesta biologiseen erilaisuuteen tai esimerkiksi ”poikien rajuuteen” ja ”tyttöjen pehmeyteen” ovat vanhanaikaisia ja perusteettomia. Tytöt tai pojat eivät ole homogeenisia ryhmiä, vaan erilaisuutta on paljon näiden ryhmien sisällä. On myös lapsia ja nuoria joille oletettu tytön tai pojan rooli liikuntatunnilla on vahingollinen. Sekaryhmien kautta voidaan löytää keinoja yhteisöllisyyden parantamiseen ja toisten hyväksymiseen. Toisen sukupuolen kehosta ei tule tehdä tabua erottelemalla liikuntaryhmiä”, vaatii puheenjohtaja Hanna Huumonen.

Harkinnanvaraisissa tapauksissa, kuten maahanmuuttajien kohdalla, voidaan lisäksi pitää varaus erityisryhmille. Mahdollisimman suureen integraatioon tulee silti pyrkiä. Yhteiset ryhmät ovat käytössä Ranskassa ja Espanjassa, joissa ei ole esiintynyt meillä pelättyjä ongelmia. Näissä maissa maahanmuuttajien määrä on paljon suurempi.

Sukupuolisensitiivisyyden merkitys on kasvanut varhaiskasvatuksen ja opettajankoulutuksen opinnoissa. Sekaryhmien sijaan nimenomaan tyttöjen ja poikien erilliset liikuntaryhmät kaipaavatkin kunnollisia perusteluita. Jos peruskouluissa kaikilla muilla tunneilla ollaan ja opitaan sekaryhmissä, niin mikä tekee liikunnasta suuren poikkeuksen? Esimerkiksi korkeakoulujen liikuntapalveluissa pyritään yhdenvertaisuuteen ja käyttäjäystävällisyyteen sukupuolesta tai sen ilmaisusta riippumatta.

Liikunnan jalkautuminen osaksi koko elämänkaarta alkaa jo peruskoulusta, jolloin motivaatio liikkumiseen voi myös sammua. “OLL yrittää saada korkeakouluopiskelijoita liikkumaan ja myös purkamaan koululiikunnan traumoja. Sekaryhmät perusasteella ovat muutos oikeaan suuntaan. Toivottavasti ne otetaan mahdollisimman pian käyttöön niin Helsingissä kuin koko Suomessa”, linjaa varapuheenjohtaja Joonas Kinnunen.

Julkaistu TULaviisissa 3.9.2014

Transihmisten osallistumismahdollisuudet liikuntaan ja urheiluun puhuttavat. Mediassa kohahdettiin, kun sukupuolensa korjannut Vera Räsänen kertoi avoimesti kohtaamistaan ennakkoluuloista urheilukentillä. Hänen oman kotikylänsä pienet piirit olivat yllättäen valmiiimpia hyväksymään hänet omana itsenään, kuin karu urheilumaailma.

Sivustakatsojalle järkyttävintä lienevät penkkiurheilijoiden kommentit Veran tapauksesta. Liian usein luullaan, että ihminen vaihtaisi sukupuoltaan kuin paitaa miehestä naiseksi paremman urheilutuloksen toivossa. Tälläiset asenteet ovat erityisen alentavia ja myös argumentteina epäpäteviä, sillä urheilussa epäreilua kilpailuetua ei synny hormonihoitojen pudottaessa transnaisten testosteronitason synnynnäisten naisten tasolle. Lihasmassa ja -voima siis vähenevät.

Eräs kommentoija totesi, että “kohta naisten sarja on täynnä pelkkiä transihmisiä!”. Mihin väite perustuu? Ja entäs sitten, jos olisikin? Se, että ihminen saisi ilmentää omaa sukupuoli-identiteettiään hyväksytysti olisi suuri voitto yhdenvertaisuudelle myös urheilumaailmassa.

On useita lajeja, joissa sukupuoleen perustuvat sarjat vaikuttavat keinotekoisilta, kuten shakki, bridge tai ammunta. Kuitenkaan sarjoista ei ole luovuttu, vaikka aika ehkä olisikin.
Jos sen sijaan fyysisimmissä lajeissa ei olla valmiita vielä purkamaan sukupuolittuneisuutta, voisi ensiaskeleena olla sekasarjojen nostaminen yhdeksi pakolliseksi sarjamuodoksi kahden muun lokeron rinnalle. Tämä palvelisi transihimisiä ja hälventäisi urheilun sukupuolittuneisuutta.

Siirrytään vielä urheilumaailmasta kuntoliikunnan piiriin. Transihmisiä syrjivät rakenteet näkyvät myös päivittäin liikuntapalveluissamme. Tasa-arvovaltuutetulle on tehty kanteluita sukupuoltaan korjanneiden asemasta liikuntapalveluiden käyttäjinä. Ongelmana ovat esimerkiksi uimahallien ja muiden liikuntatilojen puku- ja pesuhuoneet, joissa ei ole intimiteettisuojaa.
Intimiteettisuoja olisi tärkeä mahdollistaa aina. Kaikkien kehot, esimerkiksi transihmiset tai intersukupuoliset, eivät vastaa totuttua kuvaa miehestä tai naisesta. Pelkän juridisen ja sosiaalisen sukupuolensa korjanneen henkilön tarve intimiteettisuojaan voi olla jatkuva.

Saavutettavuuden eteen tehdyt ratkaisut voivat käytännössä olla todella pieniä. Yhdelläkin unisex-vessalla voi olla valtava merkitys yhdenvertaisuudelle ja transihmisten mahdollisuudelle osallistua liikuntaan ja urheiluun. Toistaiseksi asenteemme ja pukukoppimme ovat usein sosiaalisesti liian ahtaita, jotta kaikki tuntisivat olonsa turvalliseksi ja hyväksytyiksi liikuntapalveluiden käyttäjinä. Työtä yhdenvertaisuuden eteen on vielä paljon edessä sekä liikuntapalveluissa että seuratoiminnassa. Haluammeko näyttää esimerkkiä vai tulla jälkijunassa?

Hanna Huumonen
Kirjoittaja on Opiskelijoiden Liikuntaliiton puheenjohtaja

Lue koko juttu: Savon Sanomista 27.8.2014
 

Kannanotto 28.8.2014
Tästä uutisoi mm. Ilkka, Länsi-Savo ja Hämeenkaiku sekä bloggasi FFFifi.

(Tämä kannanotto sai paljon positiivista palautetta aina YTHS:n toimijoilta Perussuomalaisten kansanedustajiin saakka.)

Opiskelijoiden Liikuntaliitto – OLL ja Syömishäiriöliitto – SYLI ry esittävät huolensa ulkonäön ja estetiikan korostumisesta urheilun ja liikunnan piirissä.

OLL ja Syömishäiriöliitto pitävät huolestuttavana trendiä, jossa laihuus symboloi älyä, elämänhallintataitoja ja kurinalaisuutta, kun taas lihavuus nähdään laiskuutena, tyhmyytenä ja jopa koomisuutena. Kuitenkaan lihavat ihmiset eivät aina kärsi terveysongelmista, vaan ongelmat johtuvat epäterveellisistä elintavoista. Liikkumattomuus ja fyysinen inaktiivisuus ovat suurimpia kansanterveydellisiä riskejämme, ei lihavuus itsessään.

Asiakeskeisissäkin medioissa lihavuudesta ja lihavista ihmisistä puhutaan usein alentavasti. Helposti annetaan ymmärtää, että lihavat ihmiset ovat itsessään terveysriski ja on kaikkien yhteinen velvollisuus saada nämä laihtumaan. Lihavuus on tällöin myös stigma, jonka varjolla ihmisiä leimataan ulkonäkökeskeisesti.

“Julkisuudessa on todella vähän lihavia, jotka olisivat yhteiskunnassa esikuvina tai muuten näkyvissä rooleissa. Ja ne, joita on, joutuvat jatkuvan arvostelun kohteeksi. Myös sukupuolen ja painoindeksin yhtälö kertoo jotakin ajankuvastamme, sillä lihavia naisia on näkyvissä johtotehtävissä vain kourallinen”, harmittelee Opiskelijoiden Liikuntaliiton puheenjohtaja Hanna Huumonen.

Lihavuuden hoidossa on otettava käyttöön uudenlaisia menetelmiä ja ajatuksia. Syyllistäminen ja painostus ovat olleet käytössä jo vuosikymmeniä ja eivätkä ne ole osoittautuneet toimiviksi keinoiksi. Pitäisikin miettiä, miten suhtaudumme ylipainoisiin. Onko tähtäin siinä, että heidän on laihduttava hinnalla millä hyvänsä vai saisivatko he olla oma itsensä, keskittyä terveellisiin elämäntapoihin ja noudattaa niitä lopun elämäänsä?

“Fyysinen inaktiivisuus on taistelu, johon yhteiskuntamme tulisi laittaa enemmän paukkuja. Laihdutuskulttuurin korostaminen ei ole ratkaisu kansanterveydellisiin ongelmiin. Se pikemminkin vieraannuttaa meidät kehostamme”, jatkaa Opiskelijoiden Liikuntaliiton varapuheenjohtaja Joonas Kinnunen.

Vastapainona ns.”fatfobialle” ovat suosioon nousseet äärimmäiseen kurinalaisuuteen pohjautuvat fitness-lajit. Syömishäiriöliitto – SYLI ry on huolissaan fitness-harrastuksen voimakkaasta kasvusta ja sen lieveilmiöistä, sillä fitnessbuumi näkyy jo syömishäiriöklinikoilla. Fitnessin ja syömishäiriöoireilun välinen ero on hiuksenhieno ja riski sairastua syömishäiriöön on suuri.

“Elämme ajassa jossa kaikenlainen suorittaminen on enemmän kuin hyväksyttyä ja tämän kaltaiset estetiikkaan pohjautuvat lajit voivat olla vain keino naamioida oireet hyväksyttävämpään muotoon”, kertoo Syömishäiriöliiton aluepäällikkö Tanja Tiainen.

Opiskelijoiden Liikuntaliitto ja Syömishäiriöliitto muistuttavat, ettei liikunnan ja urheilun tule muodostua pakkomielteiseksi suorittamiseksi ja kaloreiden laskemiseksi. Jokainen henkilö on kaunis omana itsenään ja voi löytää liikunnan ilon koostaan riippumatta.

Koko juttu julkaistu Jyväskylän Ylioppilaslehdessä 31.10.2013

Asiantuntijat muistuttavat, että esteettömyyttä on monenlaista.

JYY:n hallituksen varapuheenjohtajan Hanna Huumosen vastuualueita hallituksessa ovat liikunta ja sosiaalipolitiikka, joista jälkimmäiseen sisältyvät terveys-, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiat – myös esteettömyys.
Huumonen jakaa esteettömyyden kahteen osaan: fyysiseen ja sosiaaliseen esteettömyyteen.
”Ensimmäiseen kuuluvat muun muassa aistivammat, liikuntarajoitteet ja oppimisvaikeudet sekä niiden takia tehtävät erityisjärjestelyt. Sosiaalinen esteettömyys on ideaalitilanteessa ilmapiiri, joka mahdollistaa saavutettavuuden ja kaikkien yksilöiden yhdenvertaisen osallistumisen”, Huumonen selventää.
Sosiaalinen esteettömyys voi olla esteiden purkamista esimerkiksi vammaisopiskelijoiden ja muiden välillä. Huumonen toivoo, ettei opiskelijoita enää jaettaisi erityisryhmiin, jotta kaikki voisivat tuntea kuuluvansa samaan suureen yhteisöön. Hän sanoo pohtineensa muun muassa, miten yliopistoliikunta saataisiin myös liikuntarajoitteisille sopivaksi.
”Pitäisikö meillä olla erityisliikuntaryhmiä? Mielestäni ei pitäisi. Se on takapajuista ajattelua, koska silloinhan me juuri jakaisimme ihmiset eri ryhmiin satunnaisten fyysisten ominaisuuksien perusteella ja korostaisimme erilaisuutta erityis-etuliitteellä.”

Huumosen mielestä yliopisto ei ole vielä kaikille esteetön ja saavutettava.
”Esimerkiksi liikunnan rakennus on täysin esteellinen. Liikunnalla voidaan tehdä esteettömyyden eteen varsin vähän, koska se on Alvar Aallon rakennus. Aaltohan ei ollut mikään esteettömyyden edelläkävijä.”
Huumosella on kuitenkin ratkaisu yliopiston saavutettavuuden parantamiseksi: parempi tiedottaminen. Hänen mukaansa esteettömyys on hyvin paljon nimenomaan viestintää. Tarpeeksi näkyvät ohjeet ja opasteet ovat Huumosen mielestä erityisen tärkeitä nyt, kun yliopistolla on käynnissä monia rakennustöitä, joiden vuoksi opiskelijoiden tutut reitit ovat muuttuneet.
Huumonen ottaa esiin myös yhden keskusteluissa usein sivuutettavan näkökulman esteettömyyteen. Kyse on seksuaali-identiteetteihin liittyvästä esteettömyydestä. Huumonen uskoisi muun muassa unisex-vessojen luovan saavutettavuutta. Pelkät miesten ja naisten vessat eivät palvele transsukupuolisia ihmisiä tai muita, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisiin sukupuolilokeroihin.
”Esteettömyydessä on kyse yllättävän pienistäkin asioista. Ne ovat yleensä myös asennekysymyksiä. Täytyy olla halua tehdä muutoksia ja nähdä tosi laajasti se, mitä saavutettavuus voi olla.”

OLL:n kannanotto kirvoitti jo jylläävää keskustelua urheilujournalismin nykytilasta Suomessa. Minua haastateltiin sen tiimoilta radioon ja Ylen verkkouutisiin.

”Esimerkiksi Opiskelijoiden Liikuntaliitto huomauttaa, että urheilu-uutisoinnissa olisi muutenkin parantamisen varaa. Puheenjohtaja Hanna Huumonen moittii sekä nais- että miesurheilijoiden esineellistämistä – aina naisten tiukoista takamuksista miesten pullottaviin jalkapallosortseihin.

Myös nais-etuliitteen käyttäminen uutisissa ja naisurheilu-uutisten vähäisyys saavat kritiikkiä.
– Aina kun uutisoidaan urheilevista naisista, kerrotaan naisurheilusta, ikään kuin se olisi jokin outous. Mutta jos urheilijoina ovat miehet, yläotsikko on pelkästään urheilu.

Naisurheilijoiden medianäkymättömyydestä Huumonen sanoo esimerkiksi Ison-Britannian, jossa naisten urheilusta julkaistaan yksi uutinen 53 miesten urheilu-uutista kohden.”

Lue koko juttu tästä.
Kuuntele radiouutinen tästä.

Och samma på svenska: Var blev herridrotten?